reettakristiina

Reetta / 22 / Tampere

22-vuotias Jyväskylästä Tampereelle eksynyt kosmetiikkaintoilija

Kosmetiikkaa ja kauneutta rennolla otteella, tuttujen ja vähemmän tuttujen juttujen testailua ja ripaus arkea

CONTACT/OTA YHTEYTTÄ:

reettakristiina@outlook.com

blogi

Muistoja Upista ja ajatuksia lemmikin menettämisestä

18.1.2019 12.10 AJATUKSIA

Kirjoitan tän postauksen vihdoin, edelleen raskain mielin ja kyynelsilmin, koska lemmikin menettäminen on aina yhtä kamalaa ja sydäntäsärkevää. Halusin silti jakaa ajatuksia lemmikin menettämisestä ja muistoja Upista, joka oli maailman mahtavin koira ja ystävä.

Upi tuli meille, kun olin toisella luokalla. Meillä oli ollut koira ennen Upia, mutta olin niin pieni, että siitä mulla ei ole kovin paljon muistoja. Se oli enemmänkin meidän vanhempien koira, mutta Upi oli koko perheen ja toi iloa heti ensimmäisestä päivästä alkaen. Se varasti sukat, roikkui housunlahkeessa, tyhjensi roskikset ja pureskeli barbien kädet ja Witch-lehdet muusiksi. Lukuisia kertoja jahtasin sitä, kun sillä oli mun lapanen tai kenkä ja yritin lähteä jonnekin. Silloin ehkä ärsytti, mutta nyt muistelen kaikkea tuota lämmöllä. Mä vartuin Upin kanssa, se kasvoi ja mä kasvoin aikuiseksi siinä ohessa.

Upista tuli niin nopeasti ja luonnollisesti osa perhettä ja se kuului jokapäiväiseen elämäämme ja arkeemme niin lujasti, että ei sitä osannut edes ajatella, että siitä joutuisi joskus päästämään irti. Se haukkui ovikellolle ja ryntäsi kurkkimaan ikkunasta, jos totesi, että joku tulee. Se oli maailman onnellisin, kun joku tuli kotiin ja osasi äärimmäisen hyvin antaa tassua, varsinkin jos jollakulla oli jotain herkkuruokaa. Upilla oli useita nalleja, jotka se oli varastanut multa, mutta yksi, joka me ristittiin Umbertoksi, kulki sen mukana kaikkialle. Joskus se yritti jopa raahata sen lenkille mukaan. Upi piilotti luut hartaasti kaivaen verhon taakse, tai jonkun tyynyn alle ja uiskenteli reippaasti, kun kävimme mökillä. Kaveriksi saapui kissa nimeltä Kille, jonka toimintaa se ei ymmärtänyt alkuunkaan, joskus Upi intoutui jahtaamaan sitä ja joskus taas toisin päin.

Tiedostimme kaikki jo pitkän aikaa, että Upi on jo vanha ja loppua kohden se alkoi olla todella vaivainen, ei pystynyt hyppäämään lähes mihinkään ja sen jalat eivät enää toimineet kunnolla. Silti elätteli toivoa siitä, että jos sen saisi pitää vielä edes muutaman vuoden. Kuitenkin viime vuonna marraskuussa, sain puhelun äidiltä, että Upi on nyt poissa. Vaikka osasin jollain tasolla odottaa sitä, se tuli silti täysin puun takaa ja särki sydämeni. Upia ei enää ollut, se ei tuntunut lainkaan realistiselta, että eläin, joka oli ollut osa mun elämää lapsuudesta asti, oli nyt poissa. Edelleenkin tuntuu oudolta, tyhjältä ja hassulta. Tulee paha mieli ja haikea olo. Valokuvia katsellessa saattaa huulilla kareilla hymy tai poskia pitkin virrata kyyneleet. Kauhea ikävä. Koirasta ja ihan mistä tahansa lemmikistä tulee perheenjäsen ja sen menettäminen tuntuu juuri siltä, miltä perheenjäsenen menettäminen tuntuu; järjettömän hirveältä. Eläintä on täysin luonnollista surra kuin ihmistä. Sitä ei kannata vähätellä laisinkaan, eikä pullottaa sitä surua.

Siinä hetkessä, kun sain puhelun Upista, tuntui pahalta, että en voinut olla paikalla. Mietin, olinko hyvästellyt sen riittävän hyvin viimeksi kun olin kotoa lähtenyt, vaikka en tiennytkään silloin, että se on viimeinen kerta kun sanon sille heipat. Paino putoaa kuitenkin sydämeltä nopeasti, koska tiedän, että olisi ollut julmaa pitää sitä väkisin meidän kanssa, vain meidän iloksi. Nyt se saa levätä. Muistot ovat aina ja ikuisesti mulla mielessä ja sydämessä.

Hetki jolloin kanssasi olla sain
oli unta jo tänään vain.
Rakastan sua edelleen,
ei mikään tule väliimme.
Vaikka kaukana olet tästä lähtien,
sydämessäni paikkasi ikuinen.
Aina kuljet mukanain,
ajatuksissain ja teoissain.